Afganistanin sodan opetukset
ja Irakin sodan riskit

Risto Isomäki 12.1.2003

Washingtonin ja New Yorkin terrori-iskut 11.9.2001 synnyttivät aiempaa kovemman keskusteluilmapiirin erityisesti Yhdysvalloissa mutta myös Euroopassa. Uudessa, kovassa ilmapiirissä toisinajattelulle ja vaihtoehtojen pohtimiselle ei jäänyt yhtä paljon tilaa kuin aiemmin. Kaikki Afganistanin sodan järkevyyden kyseenalaistavat kannanotot leimattiin helposti Al Qaidan terroristien ja Talibanien keskiaikaisen sortohallituksen tukemiseksi.

En missään tapauksessa halua vähätellä USA:han kohdistuneiden terrori-iskujen hirvittävyyttä. Kyseiset iskut olivat todellisuudessa vielä paljon pahempia rikoksia kuin mitä tähän mennessä on ymmärretty. Erityisesti New Yorkin terrori-iskujen lopullinen kuolonuhrien määrä tulee olemaan erittäin suuri, koska vanhemman WTC-tornin rakenteista lähes 1 prosentti oli asbestia. Ehkä kymmenen miljoonaa paikalla vieraillutta ihmistä kantoi iskuja seuranneiden viikkojen aikana asbestikuituja mukanaan vaatteissaan ja kenkiensä pohjissa omiin koteihinsa ja ties minne muualle.
Meillä on myös usein unohdettu se, että Al Qaidalla oli 1990-luvulla keskeinen rooli monien tuhoisien sisällissotien alulle panijana islamilaisissa maissa. Näissä sodissa oli kuollut satoja tuhansia ihmisiä jo ennen USA:han kohdistuneita terroritekoja.

Sanoisin että käytännössä kaikki suomalaiset olivat syksyllä 2001 sitä mieltä, että New Yorkin ja Washingtonin terroritekojen takana olleet terroristijohtajat pitäisi saattaa vastuuseen teoistaan. Se, millä tavalla tavoite saavutettaisiin, oli kuitenkin monimutkainen ja vaikea kysymys. Asiaa koskevat liioitellun mustavalkoiset ja yksinkertaistavat analyysit (olet sotatoimien puolella tai länttä vastaan) eivät tässä tilanteessa olleet kovin hyödyllisiä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että George Bushin valitsema toimintastrategia on itse asiassa johtanut tilanteeseen, jossa USA:n terrori-iskujen taustalla olleita terroristijohtajia ei välttämättä saada koskaan kiinni.

11.9.2001 tapahtuneiden iskujen jälkeen George Bush ei oikeastaan pysähtynyt hetkeksikään miettimään mikä olisi ollut paras vastaiskun strategia. Hän lähetti käytännössä välittömästi lentotukialukset matkaan kohti Afganistanin lähialueita, ja pommitukset aloitettiin heti kun lentotukialukset olivat paikoillaan.

Pommituksilla oli välitön, anti-amerikkalaista ilmapiiriä lietsova vaikutus Pakistanissa. USA:han myönteisesti suhtautuvien ihmisten määrä romahti 3 prosenttiin heti pommitusten alettua, ja talibanien ääri-islamilaiseen hallintoon myönteisesti suhtautuvien ihmisten määrä kasvoi 40 prosentista huikeaan 83 prosenttiin. Jälkeenpäin ajatellen USA:n olisi pitänyt jo tässä vaiheessa ymmärtää, mitä sen operaatioista voisi seurata. Ääri-islamilaisten liikkeiden kannatuksen kasvu jäi pysyväksi Pakistanin pashtu-alueilla, erityisesti Luoteisessa rajamaakunnassa (North Western Frontier Province) ja tärkeässä Baluchistanin maakunnassa, muualla vaikutus ei ollut pysyvä tai ei ainakaan vielä niin vahva että se olisi vaikuttanut ratkaisevasti lokakuussa 2002 pidettyjen vaalien tuloksiin.

Sodan ratkaiseva hetki oli vähän pommitusten alkamisen jälkeen, lokakuussa 2001. Tuhat afganistanilaista ja pakistanilaista pashtu-johtajaa kokoontui tuolloin Peshawarissa ja pashtu-johtajien selkeä enemmistö kannatti Al Qaidan häätämistä Afganistanista. Pashtu-johtajat eivät kuitenkaan hyväksyneet USA:n hyökkäystä, sillä se kohdistui Al Qaidan lisäksi myös Afganistanin Taliban-hallintoon, ja Taliban-johtajat olivat pääsääntöisesti juuri pashtuja.

Jos Bush olisi tässä vaiheessa pysäyttänyt sotatoimet, pashtut olisivat häätäneet Al Qaidan terroristit Afganistanista, mahdollisesti jopa yhteistyössä Pohjoisen liiton joukkojen kanssa.
Tällöin länsimaiden joukkojen olisi ollut helppo vangita tai tuhota Pakistanin ja Afganistanin pashtujohtajien joukkojen väliin jääneet terroristit. Ei oikeastaan ole mitään syytä epäillä etteikö päätös ollut todellinen. Al Qaidan arabisisseistä oli tullut erittäin epäsuosittuja Afganistanissa jo ennen Washingtonin ja New Yorkin terrori-iskuja, ja suurin osa keskeisistä vaikuttajista halusi päästä heistä eroon. Al Qaidan olemassaolo Afganistanissa perustui pitkälti Osama bin Ladenin henkilökohtaisiin suhteisiin Mullah Omariin ja eräisiin muihin keskeisiin Taliban-johtajiin, mutta tilanne oli hyvin jännittynyt. Lisäksi Mullah Omar oli heikentänyt omaa asemaansa vaarallisesti vuonna 2000 määräämänsä ooppiumin viljelykiellon kautta. Taliban-alueen sotaherrat menettivät kiellon takia noin miljardi dollaria vuodessa.

Bush ei kuitenkaan ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää että jokin eriskummallinen heimojohtajien kokous voisi olla organisaatio, jonka kanssa USA:n kaltaisen supervaltion pitäisi neuvotella tai joka sen pitäisi ottaa huomioon. USA piti kiinni allianssistaan Pohjoisen Liiton kanssa ja jatkoi Talibanien asemien moukarointia. Sitten Talibanien etulinja äkkiä romahti täydellisesti, eikä sen takana ollutkaan enää mitään.

USA liittolaisineen oli saavuttanut suuren voiton… vai oliko? Mitä Afganistanissa oikeastaan oli tapahtunut?

”Voiton” sisältö kirkastui pikku hiljaa vuoden 2002 aikana.

Ensinnäkin kävi selväksi, että Afganistanin valtio oli jälleen käytännössä hajonnut. USA:n kanssa liittoutuneet alueelliset sotaherrat muodostivat selvästikin vain löyhän feodaalivaltioiden federaation, eivät yhtenäistä ja vahvaa valtiota. Sitä paitsi vuoden 2003 alussa USA ja sen liittolaiset hallitsevat edelleen vain noin puolta Afganistanin pinta-alasta. Jäljelläolevat talibanit ja Al Qaidan sissit kykenevät liikkumaan vapaasti tai suhteellisen vapaasti noin puolen Afganistanin alueella. USA:lla on edelleen Afganistanissa 7 000 tai 8 000 miestä, mutta he pysyttelevät raporttien mukaan tiiviisti tukikohdissaan koska heillä ei ole mitään todellisia mahdollisuuksia saada vuorilla piileskeleviä Al Qaidan ja Talibanien taistelijoita kiinni, ja koska he eivät uskalla enää ryhtyä laajempiin sotatoimiin alueella Pakistanin tilanteen vaarallisuuden takia.

USA yrittää parhaillaan virallisesti kouluttaa Afganistanin ”keskushallitukselle” armeijaa, jonka pitäisi jatkaa talibanien ja Al Qaidan sissien takaa-ajoa Afganistanin pashtu-alueilla. Kyseessä on kuitenkin vielä epätoivoisempi yritys kuin USA:n vastaavat ohjelmat Etelä-Vietnamissa olivat, sillä Afganistanin ”keskushallitus” ei varmaankaan halua päästä eroon lopuista Al Qaidan sisseistä (syistä jotka selitetään hiukan tuonnempana).

Kaikkein tuhoisin seuraus länsivaltojen hyökkäyksestä Afganistaniin oli ääri-islamilaisten ryhmien lumivyöryvoitto Pakistanin parlamenttivaaleissa lokakuussa 2002. Vaalien tuloksena Pakistanin pahstunien hallitsemat alueet ovat käytännössä yhä suuremmassa määrin irtautuneet Pakistanin keskushallinnon kontrollista. Näillä alueilla ollaan parhaillaan ottamassa käyttöön islamilaista lakia. Toisin sanoen USA:n ja sen liittolaisten interventio Afganistaniin on johtanut ikään kuin Pakistanin ja Afganistanin epäviralliseen hajoamiseen ja uuden, epävirallisen Pashtustanin islamilaisen valtion syntymiseen. Epämiellyttävintä nykyisessä tilanteessa on, että Al Qaidan terroristit pystyvät ilmeisesti liikkumaan koko Pashtustanin alueella suhteellisen vaivattomasti.

Pervez Musharrafin puolue eli Pakistanin muslimiliitto eli Pakistan Muslim League – Qaid-i-Azam – sai vaaleissa eniten ääniä mutta kuuden uskonnollisen puolueen MMA-allianssi – Muttahida Majlis-e-Amal – voitti musertavan ylivoimaisesti kaikilla pashtu-alueilla. Eräiden MMA:han kuuluvien puolueiden johtajilla on pitkäaikaiset ja läheiset ystävyyssuhteet muun muassa Osama bin Ladeniin, ja MMA sanoo avoimesti että se haluaa sulkea USA:n sotilastukikohdat Pakistanissa ja irroittaa Pakistanin terrorismin vastaisesta liittoutumasta.

Väittäisin, että tämä on tärkein syy Bushin tekemään ”vastustajan vaihtoon”: Bush vaihtoi Saddam Husseinin päävihollisekseen koska hän ei enää voi puhua yhtä äänekkäästi Osama bin Ladenin takaa-ajosta. USA todennäköisesti pelkää nyt tosissaan, että uudet sotatoimet Afganistanissa tai Pakistanissa johtaisivat Pakistanissa kaaokseen, jonka keskellä ääri-islamilaiset ryhmät voisivat saada haltuunsa osan Pakistanin ehkä 40 ydinpommista ja/tai likaisten pommien valmistamiseen soveltuvia radioaktiivisia aineita (kuten käytettyjä ydinvoimaloiden polttoainesauvoja). Pakistanin mureneminen käsiin olisi tietysti USA:n kannalta äärimmäinen kauhuskenario, joten Osama bin Laden on saanut jäädä rauhaan, ainakin toistaiseksi. Koska tätä ei poliittisista syistä voi sanoa ääneen, tarvitaan vara-Osama, diversio, joka on nyt Saddam Hussein. Saddamin vastaiseen sotaan liittyy kuitenkin samantyyppisiä riskejä ainakin jos Irakilla on vielä jäljellä biologisia tai kemiallisia joukkotuhoaseita. Monien asiantuntijoiden mukaan hyökkäys Irakiin hajottaisi nämä mahdolliset joukkotuhoaseet pitkin maailmaa, jolloin osa niistä päätyisi suurella todennäköisyydellä ääri-islamilaisten liikkeiden haltuun.

EUROOPPAA UHKAA HEROIINITULVA

Toinen epämiellyttävä seuraus Afganistanin sodasta oli heroiinikaupan elpyminen. Talibanien keskiaikaisesta sortohallinnosta ei mitenkään voi sanoa paljon hyvää mutta Talibanit todella lopettivat vaikeasti tulkittavista syistä ooppiumin tuotannon hallitsemillaan alueilla. Ooppiumin tuotanto Afganistanissa oli vuonna 2000 noin 2000 tonnia, mikä muodosti 90 prosenttia Eurooppaan tulevasta ja noin kolme neljäsosaa koko maailman heroiinista.

Vuonna 2001 ooppiumin tuotanto Afganistanissa romahti 185 tonniin talibanien omalla alueellaan asevoimin valvoman unikon viljelykiellon takia. Jäljelle jäänyt 185 tonnia tuli Pohjoisen Liiton hallitsemilta alueilta.

Vuonna 2002 ooppiumin tuotanto Afganistanissa kasvoi YK:n valvontaviraston arvion mukaan kaikki aiemmat ennätykset kirkkaasti rikkoneeseen 3400 tonniin. Tämä oli paljon enemmän kuin edellinen, Talibanien määräämää viljelykieltoa edeltänyt ennätys ja lähes 20 kertaa enemmän kuin vuoden 2001 sato.

Asetelma on erittäin pirullinen ja en tiedä onko ongelmaan hyviä ratkaisuja. Ongelman ydin on se, että maailman suurimmat heroiinikauppiaat ovat nyt USA:n ja Britannian strategisia sotilaallisia liittolaisia ja siis ikään kuin maailman vahvimman sotilasmahdin suojeluksessa. Sitä mukaa kun Euroopan markkinoille tulvivan halvan heroiinin määrä kasvaa ja sen aiheuttamat ongelmat kärjistyvät, asetelma voi tietysti alkaa hiertää USA:n ja sen eurooppalaisten liittolaisten välejä yhä kasvavassa määrin. USA ja Britannia ovatkin tähdänneet siihen, että niiden afganistanilaiset liittolaiset tuhoaisivat nopeasti jäljelläolevat talibanit ja Al Qaidan sissit, minkä jälkeen USA voisi ryhtyä jälleen painostamaan liittolaisiaan vähän kovakouraisemmin heroiinikaupan lopettamiseksi.

Tässä voi kuitenkin olla tällainen Catch 22-tyyppinen tilanne, sillä Afganistanin sotaherrat tietävät erittäin hyvin että heidän huumebisneksensä ovat turvassa vain niin kauan kuin USA tarvitsee heidän apuaan Al Qaidaa vastaan. Joten jäljelläolevat Al Qaidan sissit ovat USA:n afganistanilaisille liittolaisille erittäin arvokkaita, enemmän kuin oman painonsa kultaa. Tarkkaan ottaen noin miljardi dollaria vuodessa, tällä hetkellä. Voidaan siis hyvällä syyllä kysyä, ovatko Afganistanin huumekauppiaat todella täydestä sydämestään mukana operaatioissa, joiden tehtävänä on tuhota loput Al Qaidan sissit Afganistanin vuorilta, vai onko kyse eräänlaisesta ”leikkisodasta”.

Tässä on myös syytä todeta, ettei Talibanien määräämä ooppiumin viljelykielto välttämättä vastannut Al Qaidan etuja. Al Qaida olisi todennäköisesti halunnut käyttää huumekaupan rahoja aseiden ostamiseen. Nyt huumekaupan rahahanat ovat jälleen auki, ja on lähes varmaa että jonkinlainen osuus heroiinikaupan tuottamista tuloista päätyy erilaisille ääri-islamilaisille ryhmille Pakistanissa ja Afganistanissa. Heroiinikauppa rahoittaa varmaan jatkossa kasvavassa määrin myös Intian sisäistä vakautta vaarallisella tavalla uhkaavaa Kashmirin sisällissotaa.

Suomeenkin tulevan heroiinin määrä voi jatkossa kasvaa merkittävästi sen takia että Afganistanissa tuotetaan entistä enemmän ooppiumia ja siksi että huumausaineet pääsevät jatkossa aiempaa helpommin Eurooppaan EU:n itälaajenemisen takia. On myös mahdollista että suurin osa Afganistanin sodan uhreista tulee lopulta olemaan niitä eurooppalaisia, jotka jatkossa kuolevat afganistanilaiseen heroiiniin – tai sen takia AIDS:iin tai hepatiittiin. Myös Suomessa kyse voi jatkossa olla varsin isosta ongelmasta. Huumekuolemien määrä Suomessa kolminkertaistui 90-luvulla (noin 160:een vuodessa), minkä lisäksi vielä useammat nuoret saavat joka vuosi likaisten neulojen takia hepatiitti- tai AIDS-tartunnan johon he lopulta kuolevat.

Riippumattomien tutkimuksien mukaan sota ei myöskään parantanut naisten asemaa Afganistanissa – niin kuin toivottiin - vaan se on monilla alueilla jopa huonontunut entisestään. Pohjoisen liiton sotaherrat eivät ole olleet yhtään sen valistuneempia hallitsijoita kuin talibanit.

AFGANISTANIN BURP-POLITIIKAN MUUT SEURAUKSET

George Bush julisti Washingtonin ja New Yorkin terrori-iskujen jälkeen, että USA on nyt sodassa terroristijärjestöjä vastaan. Sotaa käytäessä kolme asiaa on historiallisen kokemuksen mukaan erityisen vaarallisia: 1. tietämättömyys vastustajan pyrkimyksistä ja toimintatavoista 2. omien toimien liian suuri ennustettavuus 3. itsehypnoosi, ts. se että aletaan vaivihkaa uskoa oman sotapropagandan tuottamiin uskomuksiin ja ajatella että ne pitävät yhtä todellisuuden kanssa.

USA:n ja muiden länsimaiden viimeaikainen BURP-politiikka (Blind Use of Raw Power) on sortunut kaikkiin näihin virheisiin, ja tästä syystä ääri-islamilaiset liikkeet ovat viime aikoina saavuttaneet niin paljon helppoja suurvoittoja.

Bush hävisi Afganistanin sodan kautta – vieläpä aivan tarpeettomasti - puoli Pakistania, puoli Afganistania ja niin sanotun huumeiden vastaisen sodan (joka oli Bush vanhemman suuri projekti). Näiden menetysten vastapainoksi ei saatu oikeastaan juuri mitään muuta kuin se ilo, jonka rypälepommien, risteilyohjusten ja daisy cutterien pudottaminen talibanien niskaan amerikkalaisille tuotti. Saman politiikan jatkaminen Irakissa tuottaisi todennäköisesti lisää samansuuntaisia tuloksia.

Afganistanin sodalla oli myös joukko muita, erittäin ikäviä tuloksia. Ääri-islamilaisten liikkeiden kannatus kasvoi Pohjois-Nigeriassa ja samalla ääri-islamilaisten liikkeiden otteet kovenivat. Ääri-islamilaisten liikkeiden terrori-iskut levisivät Indonesiaan. Bangladeshissa ja Turkissa tapahtui voimakas siirtymä islamilaisempaan suuntaan. Nepalin rauhanneuvottelut katkesivat ja sota kiihtyi ennennäkemättömiin mittasuhteisiin, maolaiset ulottivat iskunsa Kathmandun liepeille asti. Lähi-Idän rauhanprosessi hukkui väkivaltaan jonka katkaiseminen nykyisessä ilmapiirissä näyttää mahdottomalta.

Intian sisäinen tilanne muuttui sodan seurauksena aiempaa jännittyneemmäksi, Kashmirin sisällissota paheni, Srinagarin (Kashmir) ja Delhin parlamentteihin tehtiin terrori-iskuja. Gujaratissa syntyi vakavia hindujen ja muslimien välisiä mellakoita, satoja ihmisiä poltettiin juniin tai koteihinsa. Pakistan ja Intia ajautuivat ydinsodan partaalle.

Intian tilanteen kärjistyminen on ollut seurausta toisaalta ääri-islamilaisten ja toisaalta ääri-hindulaisten liikkeiden noususta ja kummankin ääriliikkeen toimien välisestä dynaamisesta vuorovaikutuksesta. Al Qaidan ja muiden samantyyppisten järjestöjen toiminta on ollut eräänlainen prosessin käynnistävä voima, äärihindulaiset liikkeet ovat ammentaneet voimansa toisaalta radikaalien muslimiliikkeiden pelosta ja toisaalta nopean taloudellisen globalisaation synnyttämästä työttömyydestä ja tiettyjen väestönosien taloudellisesta kurjistumisesta. Muslimien radikalisoituminen on ruokkinut äärihindujen radikalisoitumista ja päin vastoin.

Jo ennen USA:n terrori-iskuja Intian tilanne näytti vaaralliselta, sillä esimerkiksi äärihindulainen Bajrang Dal-järjestö oli kesällä 2001 ilmoittanut kouluttavansa miljoona aktivistiaan ampumaan yksinomaan Uttar Pradeshin osavaltion alueella. Toivoa herättävää oli kuitenkin se, että äärihindujen kannatus näytti laskevan: äärihindulaiset puolueet olivat kärsineet pitkän rivin tappioita osavaltioparlamenttien vaaleissa. BJP:llä ja Shiv Senalla ei nykyisessäkään parlamentissa ole niin paljon paikkoja, että ne kykenisivät hallitsemaan ilman maltillisempien puolueiden tukea. Jos ne kärsisivät vuoden 2004 vaaleissa ison tappion, jonkinlainen sosiaalidemokraattien ja keskustalaisten ryhmien muodostama koalitiohallitus olisi äärihindulaista hallitusta todennäköisempi vaihtoehto. Afganistanin sota, Gujaratin mellakat ja Intian ja Pakistanin välisen sodan uhka kuitenkin katkaisivat äskettäin äärihindujen pitkän tappioputken, ja äärihindut saavuttivat Gujaratin osavaltiovaaleissa lumivyöryvoiton paljon aiempaa rajummalla, oikeastaan avoimen fasistisella ohjelmalla.

Jos äärihindut kykenevät vuoden 2004 jälkeen muodostamaan yksin hallituksen, tilanne Intiassa muuttuu todella kireäksi. Intian muslimit tulevat olemaan niin peloissaan, että ääri-islamilaisten liikkeiden kannatus kasvaa merkittävästi. Intialaisilla muslimiteologeilla on vahva asema koko islamilaisen maailman (ummahin) piirissä ja Intian muslimit ovat tähän asti olleet erittäin tärkeä asenteita maltillistava voima koko ummahin alueella. Tämä voi muuttua vuoden 2004 jälkeen.

Suomen koko ulkopoliittinen johto – Paavo Lipponen, Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja – ilmoitti syksyllä 2001 antavansa vahvimman mahdollisen tukensa USA:n ja muiden länsimaiden hyökkäykselle Afganistaniin. Jälkikäteen ajatellen olisi ollut viisaampaa yrittää taivutella EU sodan vastaiselle kannalle.

Ainakin vanhoista virheistä olisi hyvä ottaa oppia. Paavo Lipponen näyttää kuitenkin olevan täysin pihalla siitä mitä EU:n ulkopuolella tapahtuu, ja haluaisi lähes liikuttavalla innostuksella toistaa samat virheet myös uhkaavan Irakin sodan kohdalla. Suomi on maailman vahvimmin maailmantaloudesta riippuvaisia maita. Suomen pääministerinä Lipposen olisi siis pitänyt varoitella Bushia Irakin sodan riskeistä, eikä mennä heti kättelyssä lupaamaan, että Suomi kyllä rahoittaa vahinkojen korjaamista jos USA hyökkää Irakiin. Jos Bush yrittää parhaillaan hypnotisoida itsensä uskomaan, että hyökkäys Irakiin on ainoa olemassaoleva vaihtoehto – niin kuin sotaan valmistautuvilla hallitsijoilla on ollut tapana - Lipposen hänen ajatuskuluilleen juuri nyt antama hyvin suora psykologinen tuki on Suomen kaltaisen maan pääministeriltä jopa ennennäkemättömän edesvastuutonta toimintaa.

IRAKIN SOTA JA ETLAN ENNUSTEET

Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla julkaisi joulukuussa kaksi Irakin sotaan liittyvää ennustetta. Etlan perusennuste on lyhyt sota Irakissa, jolla ei ole merkittävää vaikutusta maailmantalouteen eikä pörssikursseihin. Etlan kauhuskenario puolestaan on kuukausien mittaiseksi venyvä sota Irakissa joka leviää myös Irakin naapurimaihin. Tässä Etlan kauhuskenariossa öljyn maailmanmarkkinahinta kolminkertaistuu, pörssikurssit romahtavat ja maailma ajautuu syvään taloudelliseen lamaan.

Etlan perusennuste, lyhyt sota Irakissa, on äärimmäisen epätodennäköinen, oikeastaan mahdoton. Jos USA hyökkää Irakiin sodasta tulee väistämättä suhteellisen pitkä sen takia että irakilaiset valmistautuvat taistelemaan Bagdadista katu kadulta ja talo talolta.

USA ja Irak valmistautuvat ikään kuin kahteen eri sotaan: USA haluaisi taistella uuden Aavikkomyrskyn avoimella aavikolla mutta irakilaiset puhuvat verisistä, Stalingradin tyyppisistä katutaisteluista. USA:n kannalta ongelmallista on se, että irakilaiset voivat valita paikat joissa he puolustautuvat. Saddan Hussein on hyvin julma ja häikäilemätön diktaattori eikä hän varmaankaan suostu antautumaan taistelutta. Jos irakilaiset haluavat pärjätä USA:n joukoille, heidän täytyy taistella kaupungeissa sillä se on ainoa tapa tasoittaa amerikkalaisten asejärjestelmien ylivoimaisuutta. Irakilaiset tietävät katkerasta kokemuksesta että avoimessa maastossa amerikkalaiset olisivat jälleen musertavan ylivertaisia. Tuhoutuneessa suurkaupungissa tilanne kuitenkin voi olla erilainen. Saksalaiset oppivat tämän kantapään kautta Stalingradissa: mitä enemmän he pommittivat rakennusten jäänteitä sitä parempia suojapaikkoja venäläisille he saivat aikaan, eikä täydellinen ilmaherruus ratkaissut taistelun lopputulosta.

Pitkä taistelu Bagdagissa (”Saddamgrad”) vaikuttaisi hyvin dramaattisella tavalla mielipiteisiin Saudi-Arabiassa, Iranissa, Jordaniassa, Syyriassa, Kuwaitissa, Pakistanissa, Indonesiassa, Egyptissä, Algeriassa, Marokossa, Tunisiassa, Libyassa, Sudanissa, Palestiinassa, Libanonissa, Indonesiassa, Bangladeshissa, Nigeriassa, Uzbekistanissa, Tadzikistanissa, Kazakstanissa, Kirgisiassa, Turkmenistanissa ja muissa islamilaisissa maissa. Hyvin suuri osa maailman öljy- ja maakaasuvaroista sijaitsee näiden maiden alueella. Öljy- ja maakaasuputket, öljytankkerit ja öljynjalostamot ovat erittäin haavoittuvaisia terrori-iskujen kohteita, ja öljyn voimakkaan hinnan nousun taloudelliset vaikutukset olisivat merkittäviä.

Jos länsimaat pistävät Bagdadin (joka oli islamilaisen maailman pääkaupunki reilun puolen vuosituhannen ajan) maan tasalle pitkässä kaupunkitaistelussa, seurauksena voisi pahimmassa tapauksessa olla terrori-iskuja länsimaisiin ydinvoimaloihin tai ydinjätteen uudelleenkäsittelylaitoksiin (esimerkiksi Sellafield ja La Hague). Tapahtumien tarkka ennustaminen on tietysti mahdotonta. Pitäisin kuitenkin varmana, että jos USA hyökkää Irakiin, Al Qaida ja muut ääri-islamilaiset järjestöt käyttävät tilaisuutta häikäilemättä hyväkseen saadakseen omat miehensä valtaan Saudi-Arabiassa. Niillä voi jopa olla hyvät mahdollisuudet onnistua. On myös mahdollista, että muutos Saudi-Arabiassa tapahtuu niin näkymättömällä tavalla, että kukaan lännessä ei välttämättä huomaa mitään ennen kuin öljyn hinta vain alkaa pikku hiljaa nousta yhä korkeammalle tasolle.