Kun markkinavalta syrjäytti demokratian

Anu Kantola: Markkinakuri ja managerivalta. Poliittinen hallinta Suomen 1990-luvun talouskriisissä. Helsingin yliopiston viestinnän laitos ja Loki-kirjat. Helsinki 2002.

Pääministeri Paavo Lipponen on moittinut jo useaan otteeseen nimeltä mainitsemattomia yhteiskuntatieteilijöitä peräpeiliin katsomisesta. Lipposen mukaan tutkijat tuijottavat menneeseen selvitellessään 1990-luvun talouskriisin syntyvaiheita, toimijoita sekä heidän motiivejaan. Moisen jälkijättöisyyden sijasta tutkijoiden tulisi Lipposen mielestä suuntautua tulevaisuuteen.

Yksi Lipposta kismittävistä yhteiskuntatieteilijöistä lienee viestinnän tutkija Anu Kantola, joka selvittää väitöskirjassaan, mitä 1990-luvulla oikein muuttui ja miten tämä muutos aikaansaatiin. Kantolan asetelmana on suomalaisten päättäjien toiminnan luotaus tutkimalla heidän puhettaan. Ajatuksena on, että yhteiskunnalliset prosessit ja kamppailut heijastuvat puheeseen - niitä voidaan siis selvittää tutkimalla puhetta - samalla kun tämä puhe muovaa edelleen yhteiskunnallista toimintaa.

Kantolan pääaineisto koostuu suomalaisten taloudellisten ja poliittisten päättäjien luottamuksellisista haastatteluista, jotka koottiin Suomen itsenäisyyden juhlarahaston (Sitra) toimesta 1995. Tutkimalla päättäjien puhetta Kantola osoittaa, kuinka poliittinen ja ideologinen suunnanmuutos käynnistettiin Suomessa uudistusvaatimuksina 1980-luvun loppupuolella ja kuinka muutos ajettiin läpi talouskriisin "hoitona" ja "lamatalkoina" 1990-luvulla.
Kansainvälistä uusliberalismia seuraillen myös Suomessa alettiin vaatia suljetuksi ja jäykäksi leimatun "säännöstelytalouden" uudistamista vapauttamalla raha-, talous- ja sosiaalipolitiikka kahlitsevaksi leimatusta valtion sääntelystä. Talouteen kohdistuva demokraattisten elinten kautta toteutuva sääntely esitettiin aikansa eläneeksi ja koko yhteiskuntaa jäykistäväksi taakaksi, joka oli raivattava sivuun uuden tehotalouden tieltä. Uudistamisen päätavoitteiksi esitettiin mm. taloussääntelyn purku, julkisen sektorin supistaminen ja yksityistäminen, ay-liikkeen heikentäminen sekä työehtojen ja sosiaaliturvan huonontaminen.

Suunnanmuutoksen virittelynä voidaan pitää Esko Ahon hallituksen käynnistämää "hallittua rakennemuutosta" 1980-luvun puolivälissä ja ensimmäisinä suuren luokan suuntaratkaisuina raha- ja pääomamarkkinoiden vapauttamispäätöksiä 1980-luvun loppupuolella. Näiden ratkaisujen helpottamiseksi rahapoliittista päätösvaltaa oli keskitetty vähin äänin Suomen Pankille.

Kantola osoittaa kuinka "uusi ajattelu" sai nopeasti sijaa suomalaisten päättäjien keskuudessa. Hän liittää sen uusliberalismin vyörytykseen, joka alkoi Thatcherin Englannista ja Reaganin Yhdysvalloista, ja jossa ei ollut kyse vain taloudesta, vaan koko yhteiskunnan suunnasta ja perusperiaatteista.

Vaikka aloite oli siirtynyt myös Suomessa "uudistajille", kärkevää taistelua yhteiskuntapolitiikan suunnasta käytiin vielä 1980-luvun lopulla. Vasta 90-luvun alussa puhjennut talouskriisi tarjosi ratkaisevat puitteet uusliberalistisen linjan perustelemiselle ja läpiajamiselle erityisen lamapuheen avulla, jolla tuotettiin keskeiset arviot tilanteesta ja tehtävistä.

Kriisi esitettiin lähinnä kansalaisten itsensä kulutusjuhlinnallaan aikaansaamaksi. Kehitys kuvattiin äärimmäisen dramaattiseksi vetoamalla erityisesti valtiontalouden alijäämäisyyttä sekä velkaantumista kuvaaviin lukuihin ja niistä piirrettyihin käyriin: Suomen kansantalous näytti olevan ennen näkemättömässä syöksykierteessä, josta se voitiin pelastaa vain rajuilla mutta tervehdyttävillä julkisen talouden leikkauksilla, yhteisillä säästö- ja lamatalkoilla.

Tämä valtiovarainministeriön johdolla tuotettu tilannearvio hyväksyttiin yleisesti totena ja sen johtopäätöksenä Esko Ahon hallitus aloitti 1991 julkisen talouden laajan leikkausohjelman, jota Lipposen ensimmäinen hallitus jatkoi vuosina 1995-99. 1990-luvun loppuun mennessä valtion menoja oli leikattu yhteensä 57 miljardia markkaa, mikä vastaa noin kahdeksaa prosenttia vuoden 1999 bruttokansantuotteesta. Lipposen toinen (nykyinen) hallitus jäädytti valtion budjetin reaalisesti vuoden 1999 tasolle koko hallituskautensa ajaksi vuoteen 2003 asti. (Tästä tavoitteesta on jouduttu nyttemmin jonkin verran tinkimään julkisiin palveluihin ja sosiaaliturvaan kohdistuvien paineiden seurauksena).

Uusi suomalainen konsensus perustuu ratkaisevasti talouskriisin tietynlaiseen määrittelyyn. Tätä määrittelyä tarjottiin niin voimakkaasti ja arvovaltaisesti - samalla kun vaihtoehtoiset käsitykset eliminoitiin näköpiiristä - että siitä tuli vallitseva käsitys ja pian yleisesti hyväksytty totuus: hyvinvointivaltion alasajo näytti ainoalta mahdolliselta toimintatavalta.

Anu Kantolan keskeinen johtopäätös on kuitenkin se, että virallinen tilannearvio johtopäätöksineen on vain yksi tulkinta monista mahdollisista. Kriisin syynä olisi voitu nähdä yhtä hyvin - ja perustellumminkin - kansalaisten ahneuden sijasta väärä talous- ja rahapolitiikka, ja sen keskeisenä hoitona esim. työllisyyden ylläpitäminen työttömyyttä lisäävien leikkausten sijasta. Mutta eliitti oli omaksunut tarjotun tulkinnan ja samalla puolensa valinnut.
Virallinen kriisitulkinta perustui tilastofaktojen määrätynlaiseen valintaan ja esittämiseen. Käytännössä sekä velkaantumis- että alijäämäisyyslukuja tarkasteltiin sopivasti valitulta lyhyeltä aikajaksolta eikä Suomen tilannetta suhteutettu kansainväliseen kehitykseen. Tarkastelemalla valtiontalouden sijasta koko julkista sektoria, pidentämällä tarkastelujaksoa ja vertaamalla Suomen kehitystä muihin Euroopan teollisuusmaihin, tilanne ei olisi näyttänyt lainkaan yhtä dramaattiselta, koska Suomen indikaattorit eivät olleet erityisen poikkeuksellisia. Pahimmillaankin ne vain käväisivät lähellä EU-maiden keskimääräisiä lukemia.

Äärimmilleen dramatisoitu kriisipuhe perustui tarkoitushakuiseen ja harhaanjohtavaan tilannemäärittelyyn, mutta se läpäisi suomalaispäättäjien kentän lähes laidasta laitaan. Määrittely esitettiin arvovapaana asiantuntijapuheena ja siitä johdettu politiikka puolueettomana ja rationaalina hallinnointina, "managerialismina". Mutta sen tulokset ovat vähemmän "arvovapaita": suomalainen hyvinvointivaltio on ajettu henkitoreisiinsa, sosiaaliturvaa ja julkisia palveluja heikennetty kautta linjan, funktionaalinen tulonjako muutettu pääomatulojen eduksi, tuloerot kasvatettu historiallisen suuriksi ja työntekijät ajettu uupumuksen partaalle. Katukuvaan tosin ilmestyivät leipäjonot, mutta yritysten voitot nostettiin ennätystasolle.
Tästä politiikasta toiset ovat selvästi hyötyneet ja toiset eivät. Kantolan mukaan markkinoiden vapaus onkin tuottanut kovia pakkoja ihmisille ja yhteisöille. Kova markkinakuri on asetettu pohjoismaisen sosiaali- ja solidaarisuusajattelun sijaan. Samalla näköpiiristä on häivytetty yhteiskunnalliset ristiriidat, eri ryhmien ja luokkien edut, ja taloutta ja politiikkaa tarkastellaan yhteisenä kansallisena projektina: yritysten ja niiden omistajien edut on luonnollistettu koko yhteiskunnan ja koko kansan asiaksi. Politiikasta on tullut tämän yhteisen projektin hoitelua.

"Managerialismin" myötä moni päättäjä samaistuu eliittiin ja muuttuu poliittisen ryhmänsä edustajasta pikemminkin eliitin edustajaksi. Politiikka muuttuu ainoan vaihtoehdon prässäämiseksi ylhäältä alaspäin. Kansalaisilla ei tunnu olevan enää asian ajajaa eikä sijaa politiikan hoidossa.

Kantolan mukaan tämänkaltainen politiikan tyhjeneminen on vaarallinen kehityssuunta. Markkinavalta syrjäyttää kansanvallan, demokratia rapautuu ja kansalaiset vieraantuvat politiikasta. Ylhäältä johdettu yhden vaihtoehdon politiikka alkaa sinänsä muistuttaa totalitaarista hallintoa, mutta samalla sen aikaansaama turhautuneisuus luo mahdollisuuksia uusille totalitaarisille liikkeille.
Anu Kantola hälyttää tästä vaarasta, jota nykyhallituksin politiikallaan edistää. Se tuntuu Lipposta kismittävän.

Risto Uljas