Tulopolitiikan tulos: Pääoman tulo-osuus kasvanut suuremmaksi kuin koskaan ennen

Kun tulopolitiikka otettiin käyttöön 1960-luvun lopulla, työläisten reaaliansioiden nousu ja sen myötä palkankorotusten taso sidottiin työn tuottavuuden kehitykseen. Sanottiin, että jos reaaliansioiden nousu on yhtä suuri kuin työn tuottavuuden nousu, tulonjako työläisten ja kapitalistien välillä ei muutu. Annettiin ymmärtää, että on ”viisasta” olla muuttamatta tätä nk. funktionaalista tulonjakoa. Eli että palkkojen korotukset on rajoitettava työn tuottavuuden kasvun raameihin.

Taistelu tulonjaosta
Tässä on kuitenkin koko ajan ollut kysymys siitä, kuinka ratkaistaan työväenluokan taistelun keskeinen ydinkysymys tulonjaon ensi vaiheessa: kuinka suuri osa tuotetusta arvosta otetaan työläisille, kuinka suuri osa jätetään kapitalisteille. Työväen oman edun mukaista olisi ottaa siitä mahdollisimman suuri osuus omaan haltuun ja siis muuttaa funktionaalista tulonjakoa työväenluokan eduksi. Mutta koko tulopolitiikan ydinpyrkimys on ollut, että näin ei pääsisi tapahtumaan.

Miten on käynyt?
Esimerkiksi tehdasteollisuudessa koko tulopolitiikan kaudella vain neljänä yksittäisenä vuotena reaalipalkat kasvoivat työn tuottavuuden kasvua enemmän. Tilastokeskuksen tilastojen mukaan ensimmäisen kerran näin tapahtui suurten lakkojen vuosina 1970-1971. Työn tuottavuus kasvoi silloin 2-4,9 prosenttia vuodessa ja reaaliansiot 6,4-6,6 prosenttia. Toisen kerran tämä tapahtui suuresta lamasta selviämisen vuosina 1995-1996, jolloin työn tuottavuuden kasvu oli 2,5-2,7 prosenttia ja reaaliansioiden kasvu 3,6-6 prosenttia. Kaikkina muina vuosina työn tuottavuus on tehdasteollisuudessa kasvanut selvästi reaaliansioita nopeammin.

Vuosina 1976-2000 reaaliansiot kasvoivat tehdasteollisuudessa keskimäärin 1,7 prosenttia vuodessa, mutta työn tuottavuus 5,6 prosenttia (kuvio 1). Työn tuottavuuden kasvu oli siten yli kolminkertainen reaalipalkkojen kasvuun verrattuna.

On aivan selvää, että tällainen kehitys on tarkoittanut mittavaa tulonjaon muutosta teollisuustyöläisiltä teollisuuskapitalistien hyväksi.

Tehdasteollisuudessa palkkojen tulo-osuus (osuus bruttoarvonlisäyksestä) oli Tilastokeskuksen kansantulon tilinpidon mukaan vuosina 1975-1990 keskimäärin 51,7 prosenttia. Vuonna 2000 se oli enää 40,2 prosenttia. Jotta em. pitkän ajan tulo-osuus olisi toteutunut vuonna 2000, palkkasumman olisi pitänyt olla yli 20 miljardia markkaa suurempi kuin se oli. Tehdasteollisuuden tuntipalkkoihin se olisi edellyttänyt vuonna 2000 peräti 27 markan (lähes 30 prosentin) korotusta. Tehdasteollisuudessa tapahtunut tulonjaon muutos voittojen hyväksi näkyy kuviosta 2.

Lähes kolmasosa kaikista metalliteollisuuden työntekijöistä työskentelee nykyään elektroniikkateollisuudessa. Elektroniikkateollisuudessa tulonjaon muutos voittojen hyväksi palkkatulojen kustannuksella on ollut erityisen jyrkkä (kuvio 3). Tällä metalliteollisuuden alalla voitot ovat olleet palkkoja suuremmat vuodesta 1997 lähtien. Vuonna 2000 voitot olivat jo 62 prosenttia bruttoarvonlisäyksestä ja palkat enää 27 prosenttia.
Koko kansantaloudessa palkkasumma oli vuosina 1975-2000 keskimäärin 50,2 prosenttia bruttoarvonlisäyksestä. Vuonna 2000 tämä tulo-osuus oli alle 43 prosenttia. Jotta em. pitkän ajan keskiarvo olisi toteutunut vuonna 2000, palkkasumman olisi pitänyt koko kansantaloudessa olla 50 miljardia markkaa suurempi kuin oli. Tuntipalkkoihin se olisi edellyttänyt lähes 13 markan (17 prosentin) korotusta.

Pelkästään pörssiyhtiöt jakoivat vuonna 2001 omistajilleen osinkotuloja noin 33 miljardia markkaa. Kaikkien yritysten osingonjako oli noin 70 miljardia markkaa

Galluppeja jäsenäänestyksen sijasta
nk. yleinen mielipide on tänään entistäkin selkeämmin kunnollisten palkankorotusten kannalla. SAK:n äskettäin teettämän gallup-tutkimuksen mukaan kasvava osuus ihmisistä vaatii nyt mieluummin palkankorotuksia kuin veronkevennyksiä. Gallupin mukaan 85 prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, että ”verotusta ei ole järkevää keventää, jos se merkitsee sosiaaliturvan ja julkisten palvelujen heikkenemistä”. Ja 67 prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, ”ettei hallitus saa alistua suuryritysten johtajien vaatimuksiin verotuksen keventämisestä vaikka nämä uhkaisivat vetää pääkonttorinsa pois Suomesta”.

Tärkeimpänä tavoitteena seuraavalla tulokierroksella ihmiset pitävät työllisyyden parantamista. Kun parhaita keinoja siihen on yleisen työajan lyhentäminen 30 tuntiin viikossa ansioita alentamatta ja kunnolliset palkankorotukset, seuraavan palkkaratkaisun alla ei kenellekään pitäisi olla epäselvää, mitä väki nyt haluaa.

SAK:n gallupissa palkankorotukset ja työajan lyhentäminen eivät tosin nousseet kovin korkealle tärkeysjärjestyksessä johtuen ilmeisesti kysymyksenasettelusta. Siinä työllisyyden parantaminen ja työajan lyhentäminen voitiin tulkita kilpaileviksi vaihtoehdoiksi. Lisäksi työajan lyhentämisen uskotaan ilmeisesti edelleenkin tarkoittavan palkkojen alentamista. On ymmärrettävä, että palkkoja alentava työajan lyhentäminen ei kiinnosta. Työväenliikkeen etu vaatii nimenomaan, että työajan lyhentäminen säilyttää vuosiansiot vähintään ennallaan.

Jos tulonjakoa halutaan todella kääntää palkkatulojen hyväksi voittojen kustannuksella, se voidaan tehdä myös nk. tuloratkaisun yhteydessä. Ellei niin tehdä nytkään, silloin tulonjaon muutoksen toteuttaminen jää liittokohtaisten tai työpaikkakohtaisten kamppailujen harteille.

Teuvo Junka